Olen yksinäinen sielu, sydämetön nainen, kylmäverinen tappaja - joskaan en tarkoituksellisen julma tai edes raaka. Tappaessani en saa nautintoa ylimääräisen kärsimyksen aiheuttamisesta. Harjoitan ammattiani rahan takia (vaikka kyllä jokaisesta murhasta aina jonkinlaiset kicksit saakin), ja taitoni myös toimivat itsesuojeluna, enkä pelkää pimeitä kujia ja synkkiä varjoja. Toiset ihmiset... välttämätön paha. En vain yksinkertaisesti välitä heistä. Tästä huolimatta en voi sanoa eläneeni yksinäistä ja eristäytynyttä elämää; koko ikäni olen ollut ihmisten ympäröimänä, minulla on ollut rakastajia ja jopa ystäviä. Silti pyrin elämään vain itseäni varten ja olemaan paras siinä mitä teen.
Jo puolen kolmattakymmenettä vuotta kestäneen elämäni aikana olen kokenut likaiset kujat ja räsyiset tavernat. Minut lähetettiin lapsena varkaiden kiltaan, missä minusta koulutettiin erinomainen salamurhaaja. Olen tehnyt töitä jo 17-vuotiaasta asti, enkä ole vieläkään paljastunut loistavien valepukujeni takia. Nykyinen hahmoni, kotiopettajatar, on kunnianosoitus mestariani kohtaan. Tässä hahmossa minut on vasta palkattu rikkaan de Maquesta-kreiviperheen nuoren Maria-tyttären henkilökohtaiseksi opettajaksi. Perhe ei tiedä todellista ammattiani, tuskin tulee koskaan tietämäänkään, sillä olen joutunut karkaamaan linnasta prinsessan kanssa, koska prinsessa on päättänyt niin. Joudun seuraamaan hänen jokaista oikkuaan ja mukaan lähdin vain siksi, etten halua prinsessalle sattuvan mitään, sillä sehän tietäisi rahantulon loppumista... Olen jo muutamaan otteeseen yrittänyt suostutella prinsessaa lähtemään takaisin, mutta turhaan. Prinsessan ja kaikkien muidenkin edessä vedän täysillä roolia. Olen tiukka opettaja mutta myös inhimillinen ja tunteellinen henkilö joka välittää muista. Olen nimittäin jo aikaa sitten oppinut että kun on jonkin tarpeessa, ei omana itsenään esiintyminen aina auta asiaa... Tällä hetkellä tarvitsen rahaa. Tunteelliset naiset saavat herkästi huomiota ja pystyvät manipuloimaan muita. Niinpä olen asettunut sellaisen mokoman asemaan...
Muutaman viikon olemme nyt matkanneet prinsessan kanssa kohti etelää ja Arutin maita. Matka vei eräässä käänteessä meidät lähelle vanhan kiltani entistä piilopaikkaa ja Marian nukahdettua eräänä yönä läksin verestämään vanhoja muistoja. Paikka oli kuitenkin ollut autio ja jokseenkin surkea näky. Kilta oli muuttanut muualle joitakin kuukausia sitten. Löysin killan "jäämistöistä" minulle jätetyn kirjeen. Yllätyksekseni se oli Lancelotilta, vanhalta heilaltani (joka ei tietenkään tiennyt että olin salamurhaaja). Kirjeessä luki että hänellä olisi erittäin tärkeää asiaa minulle, ja tätä oli seurannut pyyntö tapaamisesta Leijonankidan tavernassa missä hän selittäisi kaiken... Mielenkiintoista, hieman liiankin.
-------
Aloimme saapua Leijonankidan tavernalle. Rahat olivat loppu ja tarvitsimme yöpaikan täksi yöksi, sillä tuloillaan oleva Rauhankonferenssi tietäisi valtavia mellakoita eri rotujen välillä öisin. Toivoin näkeväni tavernassa Lancelotin, sekä törmääväni kenties joihinkin uusiin "asiakkasiin"... rahaa oli jostain saatava, varsinkin jos Maria mieli vielä jatkaa pakoretkeään. Ja ilmeisesti mielikin, sillä hän oli juuri selittänyt kiihtyneenä kuinka hänen isänsä vihasi häntä, kuinka hän ei ollut turvassa kotilinnassaan, kuinka hän oli vastuussa äitinsä kuolemasta joka oli sattunut kun hän oli ollut viisivuotias. Tyypillistä teinitytön tuskaa. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta väittelin hänen kanssaan asiasta sillä yritin tehdä hänen "todisteensa" hänen isänsä vihasta tyhjiksi ja saada häntä palaamaan kanssani takaisin kotiinsa. Sitten pikku prinsessani, tuo sietokykyni rajaa useastikin jo koetellut kokematon hupakko julisti, että hänen mielestään meidän olisi viisainta esiintyä tästedes salanimillä. Hän halusi itseään kutsuttavan Hildeksi, ja oli ajatellut että minä voisit olla Christina. Sain vaivoin peitettyä irvistykseni. Vastasin hänelle että hän sai nimetä itsensä uudelleen aivan miksi tahtoi, mutta minua ei kukaan tuntenut nimeltä, ja aioin vastedeskin pysyä Erikana. Tämä jostain syystä sopi prinsessalle. Olin helpottunut, sillä majatalossa mahdollisesti kohtaamani vanhat tuttavat tunnistaisivat minut kyllä, ja salanimet vain mutkistaisivat asiaa.
Törmäsimme siis sisään Leijonankidan tavernaan. Ensi töikseni huomasin vanhan tuttuni Lancelotin, ja väistin häntä. En halunnut mitään kohtausta enkä jälleennäkemisen päivittelyä, vaan halusin päästä puhumaan hänen kanssaan ilman Mariaa - siis "Hildeä". Suuntasimme "Hilden" kanssa oitis tavernan syrjäiseen nurkkaan ja jäimme sinne tuijottelemaan hölmöinä ympärillemme sekä miettimään että mitäs seuraavaksi... "Hilde" oli tuhlannut matkalla jo kaikki rahansa, eikä minulla ollut ollut kovinkaan montaa lanttia sinä hetkenä kun linnasta karkasimme. Äärimmäisen typerää touhua. "Hilde" sitten selitteli siinä että jos hän saisi kaupattua jollekin majatalossa olevalle korujaan, saisimme niistä rahaa jolla maksaa yösijasta. Korut kun eivät sellaisenaan käyneet maksuksi, majatalon emäntä teki tämän epämiellyttävän selväksi. Vilkuilin varovaisesti Lancelotin suuntaan; tämä oli kuin olikin huomannut minut. Yritin viestiä ritarille elein että puhuisimme kunhan hetki olisi oikea, ja viesti näyttikin menevän perille. Syynäsin siinä katseellani tavernan erinäistä porukkaa, kun "Hilde" pudotti pommin: kierrellen sievästi hän kertoi että oli sattuneesta syystä raskaana. Ei voinut olla totta, prinsessa ja raskaana ilman avioliittoa! Siis mikä idiootti! Kuulemma romanttinen yö jonkun aatelispojan kartanossa, ja tässä nyt tulos. Näin paljastui kenties se ainoa ja oikea syy miksi prinsessa oli paennut linnastaan. Lapsesta tuli hankkiutua eroon, sen pikkuneiti oli itsekin tajunnut, mutta olisihan sen voinut helpomminkin hoitaa kuin järjestämällä mielipuolinen ekskursio keskelle ei-mitään, suuntana tuonne-jonnekin-katsotaan-sitä-sitten-joskus-kun-rahat-loppuvat. Eipä siinä sen kummempia. Hoidetaan asia. Ja sitten lähdetään takaisin, todellakin prinsessa sai nyt kuunnella minua, tai matkata tästedes yksin eteenpäin.
Ei ollut yhtään vaikeaa huomata paikallista ennustajaeukkoa, Lunaa. Nainen veti viinaa kuin vettä ja julisti kaikille totuuksiaan elämästä. Menin hänen juttusilleen oitis, ja pian syntyikin yrttikaupat ei-toivotun tilan keskeyttämiseen. Lunalle kelpasi vallan mainiosti maksuna "Hilden" tarjoama sormus, joka varmasti oli paljon arvokkaampi kuin noidan palvelus. Käden käänteessä Luna valmisti juoman ja kertoi kuinka tuli toimia, mitä tapahtuisi kunhan sen oli juonut ja näin poispäin. (Lunalle taisi tulla kiire muualle, sillä huomasimme ettei hän muistanut edes ottaa maksua yrteistään... Aina parempi. Käskin "Hildeä" piilottamaan sormuksensa tavaroidensa sekaan; voisimme kenties myydä sen myöhemmin vielä ja saada siitä rahat yösijaa varten...) Lykkäsin lasin "Hildelle" joka kiskaisi sen naamaansa, ja tämän jälkeen johdatin prinsessan istumaan, sillä arvasin että moinen myrkky toisi mukanaan ties millaisia seuraamuksia. "Hilde" alkoikin selvästi voida pahoin, ja tyynnyttelin häntä. Kun pahin näytti olevan ohi, jätin tytön istumaan siihen oman onnensa nojaan hetkeksi, ja karkasin itse Lancelotin juttusille...
Ritariystäväni kertoi lyhyesti ongelmansa: hän oli valtavissa veloissa ja tarvitsi pikaista apua. Ihmettelin, kuinka hän minun puoleeni kääntyi - eihän hän tiennyt todellista ammattiani, jonka epämääräisin keinoin olisin kyllä varmasti voinut auttaa... rikkailta köyhille ja sitä rataa. Olin kuitenkin jollain tapaa helpottunut, sillä olin pelännyt että entinen rakastajani oli saanut selville jotain sellaista minusta jota tarkoin yritin varjella. Olin jo ehtinyt pelätä pahinta, mutta ei, ei tällä kertaa ainakaan... Yritin kuitenkin keksiä jotain hänen avukseen, ja tulipa mieleeni sellainen, että jos saisin prinsessan kääntymään nyt kanssani takaisin kotia kohti, pääsisin taas lähemmäs kreivin aarrekammiota, ja kenties sieltä jotain liikenisikin Lancelotin auttamiseksi. Ongelma oli kuitenkin siinä että ritarin veloilla (ja velkojilla) oli kiire, ja matka takaisin de Maquestan linnaan veisi ainakin parisen viikkoa. Kysyin kuitenkin, josko Lance voisi jotenkin mutkan kautta auttaa kääntämään "Hilden" pää kotimatkan suhteen. Asia jäi ilmaan roikkumaan.
Ilta eteni tavernassa. Jossain vaiheessa äkkäsin Alexin, majatalon isäntäväen pojan, jonka olin nähnyt viimeksi lähemmäs vuosikymmenen sitten. Seurasi iloinen jälleennäkeminen, ja sain tilaisuuden kiusoitella poikaa hieman, sillä hän ei aluksi edes tunnistanut minua. Oli mukava saada jotain muutakin ajateltavaa ja kuultavaa kuin "Hilden" jatkuva ininä. Saakelin hienosteleva moskiitto. Siinä kuulumisten vaihdon lomassa kävi sitten ikävä kyllä ilmi että prinsessa ja majatalon poika olivat jo ehtineet iskeä silmänsä toisiinsa. Jouduin jarruttelemaan molempia, mutta annoin silti Alexille toivoa vihjailemalla että tämä tarvitsisi korkean arvon mikäli mieli tavoitella tyttöä... Yhdessä vaiheessa peitetarinammekin joutui koetukselle, sillä prinsessa oli selitellyt ihmisille minun olevan hänen tätinsä, kun minä taas viittasin itseeni nuoren tytön seuraneitinä. Peittelin valheen valheella sepittämällä jotain siitä, kuinka tietynikäinen nainen ei mielellään kuule itseensä viitattavan 'tätinä', ja onneksi kuulijani ymmärsivät yskän. Selkäni takana upotin kynteni kämmeneeni ja kirosin Mar... "HILDEN" jonnekin missä edes pippuri ei kasva...
Yksi jos toinenkin tavernan asiakas oli tullut esittäytymään meille. Pirusti kyllä harmittivat nämäkin tilaisuudet, sillä lähes aina se prinsessanhupakko oli siinä vierellä kyttäämäässä, enkä oikein pystynyt sanomaan uusille tuttavuuksille enempää kuin hyvät illat ja muuta perinteistä. Jos olisin ollut yksin, olisin luultavasti jäänyt juttelemaan uusien tuttavuuksien kanssa jonkin tovin, sillä yleensä pienen keskustelun jälkeen ihmisistä huomaa voiko heistä hyötyä. "Hilden" läsnäolo sekä se että hän jopa seurasi minua ulos jos viivyin siellä hiukkasen vei terän pyrkimyksiltäni luoda minkäänlaisia uusia suhteita tuona iltana. "Hilde" sai vieläpä jatkuvasta ulos karkaamisestani päähänsä että minulla oli joku mies täällä, ja annoin hänen olla siinä uskossa, helpointahan se olisi. Mutta kauempana totuudesta ei voitu olla, ja hyvä niin.
Seurasivat Miesten Mittelöt. Surkeaa rävellystä, ja kun tilanteeseen vielä sekoitettiin se epäkuolleiden manaamisen syytössekoilu, ei mielialani olisi voinut olla huonompi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tosin huomasin että eräs Mittelöihin osallistuneista oli selvästikin jonkin loitsun tai kirouksen alaisena, sillä taistelutilanteessa hän juoksi pakoon silmissään sellaista epäluontevaa pelkoa joka ei mitenkään voinut olla aitoa. Samapa tuo minulle, olihan täällä tänä iltana jos jonkinlaista velhoa ja noitaa pyörimässä. Pidin silti taas tarkemmin varani, sillä en halunnut olla minkään omituisen taikomisen uhri. Mittelöiden jälkeen huomasin mustakaapuisen maagin, juuri sen jota epäkuolleiden manauksesta syytettiin, poistuvan tavernan taakse. Aiemmin olin kuullut joidenkin puhuvan että mies kaipasi joitakin palveluksia. Koska rahatilanteemme oli edelleen erinomaisen huono, päätin lähestyä mustakaapuista varoen. Mistäs sitä koskaan tiesi... velho oli joutunut aiemmin illasta vastaamaan papin syytöksiin mutta ilmeisesti selvinnyt niistä, ja tästä päättelin ettei tämä ollut kovin vahvoilla jäillä eikä siis varmastikaan onnistuisi uhkaamaan minua millään tavoin jos tilanne siihen menisi... Niinpä uskaltauduin hänen juttusilleen.
Musta maagi oli varsin nihkeä tapaus. Hän suostui kuitenkin kertomaan mitä palveluksia halusi; hän tarvitsi omintakeisia ainesosia ilmeisesti jotain rituaaliaan varten. Samapa tuo minulle mitä hän aineksilla aikoi - ilmoitin että tulisin hänen puheilleen jos saisin ne kasaan. Motiivinani oli ainostaan rahana maksettava palkkio. "Tehtävä" kuitenkin unohtui pian, sillä sisällä tavernassa "Hilde" oli onnistunut löytämään potentiaalisen ostajan koruilleen. Juttelin asiasta lisää Kreivitär Amber Pronssileijonan kanssa, joka tuli suoraan puheilleni. Hän sekä miehensä, Kreivi Julius, olivat kuulemma majatalon vakioasiakkaita, sillä heidän kartanonsa sijaitsi aivan lähettyvillä. Omituista oli ettemme muistaneet toisiamme, sillä kreivipariskunta oli viettänyt paljon aikaa tavernassa silloin kun minäkin näillä seuduilla viimeksi viivyin. Joka tapauksessa arvoisa rouva Amber osti "Hilden" helmikaulaketjun, ja tästä saimme vihdoin ne kaivatut rahat yösijan maksuun. Prinsessa kipittikin välittömästi emäntä Alicen luo ja varasi meille huoneen. Asiat alkoivat selkiintyä: meillä oli yösija, vähän ylimääräistä rahaa, prinsessan raskaus oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, ja sitkeän taivutteluni lopputuloksena prinsessa oli tässä vaiheessa jo jokseenkin vakuuttunut siitä että lähtisimme heti seuraavana aamuna paluumatkalle. Olin jopa luvannut pitää hänen isäänsä silmällä ja taata hänen turvallisuutensa - tämä oli toivoakseni viimeinen niittti päätökseen. Saatoin jo melkein henkäistä helpotuksesta, asiat sujuisivat sittenkin kuten minä halusin.
Seuraavat pari tuntia olivat osaltani melko hiljaisia. Pääosin istuin sisällä majatalossa takan lämmössä ja juttelin niitä näitä sekä "Hilden" että joidenkin muiden kanssa; välillä käväisin ulkona hengittämässä raitista ilmaa (ja juttelemassa Lancelotin kanssa). Suunnittelimme Lancen kera että hän ajaisi häntä ahdistelevan velkojan satimeen majatalon taa, ja että minä hoitaisin asian siitä edespäin... tässä vaiheessa ymmärsin kyllä kertoneeni ritarille itsestäni jotain mitä en ollut aikonut kertoa, mutta asialla oli kiire sillä Lance oli saanut taas uuden varoituksen ja hänen elinaikansa väheni tunti tunnilta. Suunnitelmamme ei kuitenkaan toteutunut, sillä Lancea tarvittiin taas nimellisesti kaartin hommiin, eikä hän saanut houkuteltua velkojaansa yksin ulos kuolettavan teräni ulottuville...
Minulla alkoi olla äärimmäisen tylsää. Ilta oli jo hämärtynyt melkoisesti, mutta oli vielä aivan liian aikaista käydä yöpuulle. Myös "Hildellä" oli tylsää, ja hän kailotti sitä suureen ääneen koko tavernalle. Tässä vaiheessa olin jo niin täynnä tuota tyttöä että aloin jo miettiä "ammatinvaihtoa" - tarvitsin suoria ja nopeita keikkoja, en jaksaisi ehkä sittenkään enää kauaa leikkiä opettajaa ja kulkea ympäriinsä typerässä jäykässä korsetissa joka rajoitti sulavaa liikkumista. Istuin penkillä tavernan tiskin lähettyvillä, "Hilde" - kuinkas ollakaan - uskollisesti vierelläni, kun alkoi tapahtua. Lancen velkoja tuli puhumaan minulle, ja sanoi että minä voisin kuulemma auttaa häntä jotenkin. Hän alkoi selittää jotain kaupastaan, tuhopoltosta ja Lancelotista. Käännyin hänen puoleensa niin ettei "Hilde", joka kuunteli keskusteluamme silmät laajenneina, nähnyt kasvojani, ja toistin vielä velkojalle etten todellakaan ollut se henkilö joksi hän minua ilmeisesti luuli... ja vinkkasin hänelle silmää merkiksi että jatkaisimme keskustelua kahden. Velkoja ymmärsi aikomukseni, pahoitteli erehdystään jonka kuittasin hymyllä, ja sitten selitimme "Hilden" kanssa hänelle että kenties voisimme kuitenkin auttaa häntä vaikka olimmekin täysin tuntemattomia henkilöitä. Hetken päästä velkoja läksi tilanteesta, ja minä ilmoitin prinsessalle lähteväni jälleen ulos haukkaamaan happea ja kysymään mieheltä tarkemmin asiasta, että voisimme ottaa häneen yhteyttä palattuamme takaisin linnaan auttamiseen tarvittavien rahavarojen ääreen.
Pääsin velkojan juttusille tavernan ikkunattomalle sivustalle. Kuuntelin hänen tarinaansa poltetusta kaupasta ja ehdotusta Lancelotin toimittamisesta vastuuseen. Mies vaikutti niin asialleen vihkiytyneeltä että hän oli kenties haluamassa ritaria päiviltä... Harkitsin mielessäni ehdotusta, mutta vähäinen uskollisuuteni ystävääni kohtaan vei siltikin voiton, ja tajusin tilaisuuden hänen auttamiseensa vihdoin koittaneen. Esitin huolestunutta, kuuntelin miehen valitteluja, ja ujutin vaivihkaa tikarini saappaani varresta käteeni selkäni taa. Ohikulkijoita oli paljon. Viivyttelin ja odotin oikeaa hetkeä. Se tulikin, ja tiesin että minulla olisi vain sekunteja aikaa. Silmänräpäyksessä kiepautin käteni selkäni takaa ja viilsin nopeasti ja tarkasti miehen kurkun auki. En jäänyt odottelemaan ja katselemaan hänen kuolonkouristuksiaan, vaan sivautin veitseni takaisin piiloonsa ja kiirehdin pois murhapaikalta. Sydämeni hakkasi ja hengitykseni oli salpautua jännittävän tilanteen johdosta, mutta kylmän viileästi astelin kuitenkin takaisin tavernaan lammasmainen ilme kasvoillani. Vanha kunnon Lance olisi nyt minulle suuren palveluksen velkaa...
Samassa majatalon emäntä tuli puheilleni. Hän katsoi suoraan silmiini ja sanoi tarvitsevansa palveluksiani. Aluksi epäilin häntä, mutta sitten aloin uskoa että hän todella tiesi kuka ja mikä olin. Adrenaliinin yhä virratessa tuoreeltaan suonissani pyysiin Alicea astumaan syrjempään ja kertomaan mitä hän minusta halusi. Yllätykseni oli melkoinen, kun hän ilmoitti tahtovansa oman miehensä, majatalon isäntä Williamin, pois päiviltä. Mikäs siinä. Pääsimme sopimukseen hyvin nopeasti, sillä hän tarjosi tuntuvaa palkkiota. Sitten huoneeseen ryntäsi herra Giovanni, joka hyökkäsi suoraan luokseni huutaen hurjasti ja syyttäen minua poikansa (?!) kuolemasta. Teeskentelin kauhunlyömää ja ihmettelin mistä oli kyse, ja Alice tuli väliin sanoen painokkaasti että olin ollut hänen seurassaan koko ajan. Saimme Giovannin perumaan syytöksensä ja jopa pyytämään anteeksi julkeaa käytöstään. Vaikka tiesin selvinneeni tilanteesta sydämeni hakkasi kiivaasti ja korsetti tuntui salpaavan hengitykseni. Kokosin siinä itseäni, kun huoneeseen törmäsi taas joku, tällä kertaa Kreivi Julius, mutta Alice selitti nopeasti hänen olevan samalla asialla Williamin suhteen. Alice kertoi minulle lisäksi huolestuttavan tiedon: kaartin kapteeni Ricardos oli jäljilläni. Nielaisin, sillä en ollut tiennyt tästä mitään, ja aivan hetki sitten olin ottanut hurjan riskin ja surmannut miehen aivan tavernan nurkalle - ja vielä hetkempi sitten valehdellut tieni ulos syytöksistä. Alice, tästä onneksi tietämättömänä, rauhoitteli minua lupaamalla auttaa minua jälkieni peittämisessä jos tosiaan hoitelisin Williamin pikaisesti pois päiviltä. Tunsin verkon kiristyvän ympärilläni, mutta varoin näyttämästä tunteitani. Sovimme että Alice "toimittaisi" isännän majatalon taakse, ja minä menisin sinne odottamaan. Ihmiset kohisivat vielä suureen ääneen juuri tapahtuneesta murhasta. Tunsin olevani voimakkaammin elossa kuin kukaan heistä koskaan voisi edes kuvitella olevansa...
Sitten tuli jälleen uusi välikohtaus. Tällä kertaa sen aiheuttajana vain oli herra Giovanni, joka epätoivoisena ja heikoissa järjissä yritti varastaa majatalon kassan keskellä todistajien sankkaa joukkoa. Näin Lancen ryntäävän hänen perässään ulos majatalosta, ja sitten alkoi hirveä kirkuna ja huuto ja mellastus pihalla. Jotain kolahti lattiaan takanani. Käännyin ympäri, ja näin prinsessan pyörtyneenä takan eteen. Oma sietokykyni pingoittui taas äärimmilleen; jouduin teeskentelemään huolehtivaista tätiä samalla kun oma sydämeni yhä hakkasi kiivaasti vaatien päästä vapaaksi kiristävän korsetin kurimuksesta. Mellakka rauhoittui pikku hiljaa, Giovanni ilmeisesti oli päässyt pakenemaan vaikkakin ilman saalistaan (hyvä niin, eipähän enää olisi täällä syyttelemässä minua), prinsessa virkosi, ja oli nyt niin peloissaan maailman menosta (hänellä ei tietenkään ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä todellisuus oli, hänen tähänastisen elämänsä oli ollut suojattua ja rauhaisaa muurien kätköissä), ettei hänellä ollut enää pienintäkään epäilystä kotiinpaluun suhteen. Istuin hetken hänen kanssaan puhellen jotain epämääräistä siitä kuinka maailma on kova paikka. Halveksin häntä tässä vaiheessa jo melkoisesti, vaikkei suojattu elämä hänen oma vikansa ollutkaan. Olin näinä viimeisinä päivinä alkanut nähdä hänessä sellaisia piirteitä jotka syvensivät kuilua välillämme. Kaipasin kiltaa, omiani. Kaipasin pois tästä naurettavasta tilanteesta.
Asioilla oli kuitenkin tärkeysjärjestyksensä. Nyt minun todellakin piti saada niskaani hengittävä kapteeni eksytettyä jäljiltäni. Harkitsin meneväni puhumaan Lancelotille tästä (hän kun oli suurehkon palveluksen minulle velkaa), mutta sitten huomasin Alicen viittovan minulle, ja sanoin prinsessalle vaihtavani muutaman sanasen emännän kanssa. Alice kuiskasi tohkeissaan että nyt tuli toimia ripeästi. Panimme suunnitelmamme täytäntöön, ja riensin jälleen ulos. Nyt älysin jo kiinnittää huomiota kaartin kapteeniin joka oli viimein kiireiltään ehtinyt saapua Leijonankidan tavernan järjestystä valvomaan. Mies tuijotti minua selvästi vihaisin silmin kulmiensa alta. Kirosin raskaasti mielessäni. Alicen apu saattaisi tulla enemmän kuin tarpeeseen. Synkin miettein astelin majatalon taakse odottamaan isäntä Williamia. Olin juuri ehtinyt vetää tikarini valmiiksi, kun isäntä jo tömistelikin perässäni alas kivisiä portaita ihmetellen, mikä oli asian nimi. Muka-typerä ilme kasvoillani astuin häntä vastaan teeskennellen tietämätöntä, ja salamannopeasti heilautin tikarikäteni esiin selkäni takaa leikaten yhdellä liikkeellä hänen kurkkunsa auki. William ei ehtinyt edes aavistella mitään. Jätin hänet vuotamaan kuiviin ja palasin majataloon, missä emäntä odotteli jostain syystä aivan tulisilla hiilillä. Kenties hänelläkin oli kiire jonnekin. Sain kuiskatuksi että tehtävä oli suoritettu, hän antoi maksun ja tarjosi minulle vieläpä lasillisen viiniä. Rauhallisin askelin suuntasin kohti takkaa, penkkiä jolla "Hilde" yhä istui. Asetuin hänen viereensä, hörppäsin lasistani ja yritin näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin. Ilta oli jo pitkällä, vetäytyisimme pian huoneeseemme. Tästä yöstä tulisi uneton, sen tiesin jo ennalta, mutta toivoin silti että oman huoneen yksityisyys ja rauha saisivat minutkin pian palaamaan omaksi viileäksi itsekseni. En koskaan ollut "joutunut" murhatöihin näin suuren yleisön ympäröimänä. Vaikka olinkin peloissani ja varuillani, luotin valepukuni toimivuuteen - eiväthän ne olleet aiemminkaan pettäneet minua. Huomisaamuna lähtisimme. Minä ja prinsessa, Alex (hän oli aiemmin tullut siihen tulokseen että lähtisi majatalosta vanhempiensa toiveita vastoin, ja olinkin sitten ehdottanut hänelle yhteistä matkaa) sekä mahdollisesti ystäväni Lancelot karistaisimme tämän paikan tomut jaloistamme aamuvarhaisella. Katoaisin taas jälkiä jättämättä, livahtaen syytteistä, unohtuen mielistä.
Heräsin ajatuksistani kun kuulin raskaita askelia ja huutoa. Kaartin kapteeni Ricardos rymisteli luokseni miekka paljastettuna. Jymisevällä äänellään hän julisti, että minut oli pidätetty, ja tarttui samassa ranteeseeni. Toisessa kädessään hän piti miekkaansa korkealla, kuin lyöntivalmiina. En tiennyt kuinka hän oli saanut minut kiinni - murhatöilläni ei ollut ainuttakaan todistajaa. Itse asiassa en ollut edes varma syyttikö kapteeni minua juuri niistä murhista jotka olin tehnyt. Alice hyökkäsi tilanteeseen lausuen kuuluvalla äänellä että oli tapahtunut väärinkäsitys ja henkilöstä oli erehdytty. Kapteeni ei ottanut näitä vakuuksia kuuleviin korviinsa. Niinpä "pyörryin". Valahdin veltoksi "Hilden" hihkuessa kauhistuneena ja toivoin Alicen saavan minut vielä pois pinteestä. Avoin taistelu olisi tiennyt syyllisyyden myöntämistä, ja luultavasti olisin sen hävinnyt, sillä taistelija en varsinaisesti ollut, ja kapteenin pitkä miekka oli pienehköä tikariani huomattavasti vaikuttavampi ase... Ricardos raahasi minua kohti tyrmää, ja tässä vaiheessa "tulin tajuihini" ja aloin itsekin kiistää syyllisyyttäni, sillä Alicesta ei yksin näyttänyt olevan mitään hyötyä. Ricardos tuuppasi minut kovakouraisesti yhteen majatalon pienemmistä huoneista ja määräsi vartijan ovelle. Mietin kuumeisesti kuinka toimia. Olin jäänyt avoimesti kiinni ensimmäistä kertaa urani aikana, enkä löytänyt sille edes järkevää selitystä. Huusin oven takaa että olin viaton, että tämä oli kauhea väärinkäsitys, ja että vaadin oikeutta. Huutoni kaikuivat turhaan, ja kirosin ja poljin jalkaa pienessä vankilassani samalla kun yritin ajatella. En ehtinyt edes pakosuunnitelmani alkuun, kun ovi lennähti auki. Alex! Hän karjui että nyt juostaisiin, ja heti! Kenties ainoa tilaisuuteni pelastaa nahkani oli tullut; ryntäsin ulos huoneesta lähestulkoon tyhjään majatalon saliin. Alex pysähtyi ja huusi minulle jotain "Hildestä", ja minä vastasin hänelle että unohtaisi tytön, nyt mentäisiin. Nuorukainen epäröi mutta nappasi kuitenkin jostain vielä miekan, suuntasi ovelle raivaten tien, ja yhdessä juoksimme ulos Leijonankidan tavernasta kohti metsän pimeää syliä, juoksimme lujempaa kuin koskaan, veri virtasi suonissani kiehuen ja sydämeni hakkasi riemuissaan; mieleni teki vain nauraa, nauraa heille kaikille kurjille jotka olivat yrittäneet minut vangita ja tuomita ja alistaa...
-------
Alexille olen luonnollisesti syvässä kiitollisuudenvelassa, samanlaisessa missä vanha kunnon Lancelot on yhä minulle velkojan pois päiviltä toimittamisesta. Matkasimme lyhyen matkaa yhdessä, mutta sitten sanoin hänelle että minun oli jatkettava omaan suuntaani yksin. Sanoin hänelle myös että ymmärtäisin jos hän päättäisi palata takaisin majataloon. Koskaan en tunnustanut hänelle syyllisyyttäni - olinhan murhannut hänen isänsä, ja luonnollisesti hän olisi kääntynyt siinä silmänräpäyksessä minua vastaan. Alex-parka. Olin nähnyt hänessä jotain samaa mitä itsessäni oli nuoruudessani ollut ja kenties yhä oli, ja tunsin häntä kohtaan hivenen myötätuntoa. Tiesin kyllä että hän luultavasti saisi selville että todella olin murhien takana ja että oikea ammattini on salamurhaaja - ja että hän luultavasti vihaisi minua loppuelämänsä. Mutta näin näissä töissä joskus käy, ja sen olen hyväksynyt jo aikaa sitten. Jälkikäteen ajateltuna kaduin tietenkin uhkarohkeita tekojani sekä kiinnijäämistäni, mutta kun sitten sain kuulla kuinka kapteeni oli jäljilleni alunpitäenkin päässyt, aloin nauraa uudestaan. Kuhmu ylpeydessäni parani nopeasti; tiesin etten ollut tehnyt virheitä; tiesin taas olevani salamurhaajista parhain. Nyt matkaan taas yksin, suuntanani tuntematon. Toivo ja rukoile, etteivät polkumme koskaan kohtaa...
PP
